Iloiset debytantit

Kun olin suunnilleen 14-15 vuotta, iso osa aivokapasiteetistäni ja ajastani kului hömppäromanttisen romaanin "Iloiset debytantit" taustoittamiseen, suunnitteluun ja kirjoittamiseen. Kirja kertoi Intiassa kasvaneista siskoksista jotka saapuivat Englantiin sisäoppilaitokseen (joissa kaikki pitäisivät heitä hurmaavan eksoottisina) ja viettämään sen jälkeen sesonkiaan. Sisaruksista vanhempi (5 minuttia siskoaan vanhempi) päätyisi naimisiin kiltin teen maahantuojan kanssa ja nuorempi taas eksyisi taitelijapiireihin jossa olisi ihanaa rappiota ja vallankumousmieltä. Jossain vaiheessa kuitenkin kirjan päähenkilöksi nousikin suorasukainen Lady Florence eli Flossie, jonka nuoruudenrakastettu, Robert, oli huomattavasti mukavmpi kirjoitettava kun vanhemman sisaruksen tee-äijä. Rakastuin Flossien ylkään niin kovasti että en pystynyt tappamaan häntä sodassa, niinkuin tarkoitus alkujaan oli, vaan laitoin hänet katomaan sodan melskeessä. Tietysti mieluiten olisin laittanut hänet pelastamaan juutalaisia itä-eurooppaan, mutta sitten Robertin olisi täytynyt kantaa koto-englantiin joku surusilmäinen naisraunio, enkä olisi enää hennonnut luovuttaa Robertia Flossielle, joka osasi olla kovin ärsyttävä välillä. Katkera oli Robertin kotiinpaluu kun Flossie olikin kihlautunut amerikkalaisen upseerin kanssa (-Me kaikki luulimme että sinä olit kuollut! -Mutta, Flo, ymmärräthän, sinä olet aina syy miksi olen hengissä.). Joten olin kirjoittanut itseni taas nurkkaan, en vain osannut keksiä juonenkäännettä joka ei olisi korni mutta joka saattaisi Flossien ja Robertin yhteen. Koska kaikki me ansaitsemme nuoruudenrakastettumme, ainakin romaaneissa.

Koskapa mielestäni oli välttämätöntä että kirjassa kuolee joku mies sodassa, yritin seuraavaksi ympätä Flossien veljeä siihen rooliin. Pahaksi onnekseni teinkin hänestä rakastettavan intellektuellin jolla oli epäsäätyinen when harry met sally-tyyppinen suhde sisäkköön. Joten häntäkään ei voinut laittaa kuolemaan. Jossakin minulla on vielä diskettejä ja printtejä.

Tämän pitkällisen johdannon jälkeen pääsemme itse asiaan. Jossakin vaiheessa tuota saagaa Robert lahjoittaa Flossielle norsunluisessa kehikossa lepäävän tiimalasin. Ja tätä aloin miettiä katsoessani Taru Sormusten herrasta filmatisointeja eilen. Jokainen kerta kun raukkautta symbolisoidaan elokuvissa jonkun hemmetin memorabiliaa hyväksi käyttäen, ujellan kauhusta. Se on jotenkin niin kornia! Miettikää nyt se Arvenin Aragornille lahjoittama susiruma riipuskin. Kauhea plot tool. Välillä se hajosi ja himmeni ja putosi ja kaikkea. Todella omaperäistä. Tai toinen yhtä kauhea riipus, se xfilesin Scullyn risti. Scullyn ja Mulderin suhde oli juuri sen takia niin hieno että se pitkän aikaa vältti kaikki telkkusarjojen latteudet. Mutta sitten tuollainen risti jotka vänkytellään eestaas. Noloa. Karmeita on kun tapahtumien sakari tai sankaritar ottaa helyn esille ja purskauttaa ilmoille pari kyyneltä, silloin meidän pitää yleisössä tietää että ahaa, sankari on niin uskomattoman dorka, että ei osaa ajatella onnetonta rakkauttaan ilman välikappaleita. Tai kirjoissa: Susanin tummanpunaiset kutrit hulmahtivat hänen avatessaan korulippaansa. Säkhönsiniseen silkkijakkuun sopisi oivasti suuri kultainen rintaneula jonka Jean-Micel oli lahjoittanut hänelle 10-vuotishääpäivänä Karibialla. Ajattelematta, Susani käsi kuitenkin etsiytyi avaamaan pienen vihreällä sametilla vuoratun lippaan jonka sisällä lepäsi pieni sydänriipus. Se oli paljon vaatimattomampi kuin ne kymmenet korut joilla Jean-Michel oli Susani ilahduttanut vuosien varrella, mutta oliko Susan koskaan ollut niin onnellinen kuin silloin kun Derek ripusti sydämen Susanin kaulaan? Oi Derek. Ohkiitävän hetken ajan Susanin sydänalassa tuntui haikea riipaisu kunnes Susan päättäväisesti poimi itselleen kultaneulansa.

Crap!